Yks asia, jonka Suomi vois täältä oppia, on innostuneisuus ja heittäytyminen. Ihan tosissaan, jos suomalainen lukio järjestää kouluajan ulkopuolista ohjelmaa niin kuka siihen muka oikeesti osallistuis? Täällä esimerkiks Homecoming nyt on periaatteessa vaan sellanen yläasteen mehudisko, mutta silti kaikki haluaa osallistua. Joo, jopa ne täysikäset, jotka vois samaan aikaan olla mexicossa klubilla, tai no oikeestaan ihan missä vaan. Kaikki on aidosti innoissaan.
Toinen hyvä esimerkki on tänään järjestetty Powder Puff Game. Pojat oli Cheerleadereita ja tytöt pelas jenkkifutista. Kukaan Suomessa ei lähtis tohon mukaan, kun miettii paljonko aikaa harjottelu vie, puhumattakaan siitä että itse peli oli kaheksalta illalla, ja silti katsomot oli ihan täynnä. Ja joo, kuinka moni suomalainen jätkä suostuis pukeutumaan tiukkaan cheer-asuun ja tanssimaan ja huutamaan koko koulun eessä? Silleen tosi harmi, koska mulla oli ainakin ihan älyttömän hauskaa!
Muhun on vissiin tarttunut pieni ripaus Amerikkaa, kun tälläsiä höpöttelen. Nyt kun lähtö lähenee, niin tulee vaan mietittyä enemmän, että mitä ja ketä täältä jää tosissaan kaipaamaan. En pysty ees ajattelemaan sitä vikaa automatkaa San Diegon lentokentälle, kun mun täytyy sanoa hyvästit sille elämälle, jonka oon vihdoin itelleni tänne kasannut. En pysty miettimään, miltä tuntuu lähteä siskon viimesestä halista. Meistä on tullut niin läheisiä, gosh se tuntee mut paremmin kun kukaan muu on koskaan ennen tuntenut.
Mulla on enää kolme viikkoa koulua jäljellä, ja kuten mun economics opettaja sanoo: "only one week in senior time" koska seniorien arvosanat pitää olla valmiina muita aikasemmin. Ne kaks vikaa viikkoa otetaan vaan iisisti. Yks jota ootan hirveesti on Grad Nite, jolloin lähetään aamulla Disneylandiin, joka on siis koko päiväks varattu vaan High School senioreille joka puolilta USA:ta. Kotiin sieltä lähetään vasta kahen aikaan yöllä, ja koulubussit ajaa hirveen hitaasti niin takasin päästään vasta kuudelta aamulla. Se seuraava päivä onkin sitten "Senior ditch day", koska kukaan ei mee kouluun. Täällä se ero vaan on, että lintsaaminen on oikeesti paha asia ja siitä joutuu ongelmiin, mutta tona päivänä staff kattoo kai vähän läpi sormien hahah.
Olo on kaikin puolin haikea. On ihana mennä kotiin, mutta musta ei tunnu että vielä on sen aika. Vaikka puol vuotta lisää ja oisin oikeen onnellinen. Tiedän jo nyt, että "kulttuurishokki" kotiin palatessa tulee iskemään lujaa. Koko mun "vanha" elämä tuntuu ihan absurdilta, ja nään nyt asiat niin eri tavalla.
Mulle ei ikinä iskenyt mitään ihan järkyttävää koti-ikävää. Pahin aika oli joskus tammi-helmi-maaliskuussa, mutta en mä sieltäkään muista edes kymmentä huonoa päivää. Täällä vaan tuntuu, että kaikki tunteet on tosi pinnassa. Jos oot onnellinen, niin haluut vaan tanssia sateessa ja itkeä ilon kyyneleitä, mutta jos oot surullinen, niin sitä on ollut tosi vaikea peittää jopa julkisilla paikoilla. Muistan yks kerta, kun olin ihan älyttömän väsynyt tähän kaikkeen ja mun perhe halus ottaa musta kuvan, ja yritin hymyillä, mutta mun naamalle tuli vaan sellanen irvistys. Sitte mun perhe oli sillee et hymyile nyt, me halutaan kuva, mutta se oli vaan fyysinen mahdottomuus ja purskahdin siinä sitten itkuun. Joo, satojen ihmisten keskellä. Joskus muistan miettineeni myös matikantunneilla, että kuinka vaikeeta on vaan yksinkertasesti olla itkemättä. Kyllä, koulussa. Tää on nyt ollu aika henkilökohtasta settiä, mutta musta tätä puolta vaihdosta peitellään liikaa. Tää ei oo pelkkää starbucks-kuppeja koulun jälkeen tai sitä kuuluisaa American Dreamia. Uskon, että noi vaikeat hetket onkin yksi suurimmista syistä siihen, että nyt lähteminen on näin vaikeeta. Tunnen, että voitin itseni, en antanu periksi ja opin nauttimaan ihan täysillä. Kohta mulla on edessä muutto kodista kotiin, enkä tiedä yhtään mitä odottaa.
Tässä vielä mä ja osa mun rakkaimmista kavereista ennen Promia, josta kerron (ehkä) joskus lisää.
#tj26
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti